The Mountains, week one

VAROITUS: TÄMÄ BLOGIPOSTAUS ON PITKÄ.

Koska olen ollut nämä muutamat viikot internetin ulottumattomissa, laitan nyt kuulumisia jälkikäteen. Tämä postaus käsittelee ajankohtaa 22.-29.7. eli ensimmäistä viikkoa, jonka vietin isäntäperheeni kanssa vuorilla. Netti toimii vuoristoasunnollamme niin hitaasti että tänään päätin ottaa läppärini mukaan ja suuntasin  ylemmäs, ajattelin että etsin kylän korkeimman kohdan jos siellä sattuisi netti toimimaan paremmin. (Varmaan kyläläiset ihmeissään kun kuljeskelin ympäriinsä läppärin kanssa nettiyhteyttä etsien :D) Ja arvatkaapa mistä löytyi nopea nettiyhteys: kylän kirkon luota! (joka taitaa tosiaan olla kylän korkeimmalla paikalla) Valitsin kirkon varjoisamman puolen ja kirkon seinään nojaten istun maassa läppäri sylissäni. Taidan vierailla täällä useamminkin läppärini kanssa. :) Mikäs sen mukavampaa surffata netissä ja samalla ihailla kauniita maisemia. :)

Lähdimme ajamaan vuorille sunnuntaina 22.7, matka kesti noin kolmisen tuntia. Ajaessamme tänne tuijottelin herkeämättä auton ikkunasta ulos ja räpsin taukoamatta kuvia. Isäntäperheeni äiti nauroi vieressä ihmettelylleni ja innostukselleni. Selitin hänelle, että en ole koskaan aikaisemmin nähnyt vuoria näin läheltä. On niin outoa ja ihmeellistä, kun joka puolella kohoaa taivasta kohti kurkottavia, puitten peitossa olevia jättiläisiä. Ne ovat niin kauniita! Ja entäs ne suloiset pienet kylät, joita on satoja ympäri vuoren rinteitä ja vuorien välissä olevien laaksojen pohjalla. Kylien talot on rakennettu vieri viereen, ikkunalautoja koristaa sateenkaaren väreissä hehkuvat kukat. Kylät yhdistää toisiinsa pienet ja mutkikkaat tiet, joita pitkin ajaessamme minusta tuntui, että istun vuoristoradan kyydissä.
  Isäntäperheeni vuoristoasunto sijaitsee Tualis-kylässä, joka on korkealla vuoren rinteellä. Asunnon pihalta aukeaa henkeäsalpaavan kauniit maisemat: vuoria joka puolella ja pieniä kyliä siellä täällä. Internet toimii täällä huonosti ja televisiosta tulee vain italialaisia ohjelmia, joten minun pitää viihdyttää itseäni muilla keinoilla. Kun kuulin, että olemme vuorilla vähintään kuukauden, rupesin heti miettimään, miten saan aikani kulumaan. Tottahan toki maisemat ovat kauniita jne, mutta että KUUKAUSI paikassa, jossa minulla ei ole edes omaa huonetta??!? Mutta onneksi tulen hyvin toimeen isäntäperheeni kanssa, varsinkin perheen äidin. Hän on sellainen rempseä ja hauska persoona. On ihanaa, että minua pidetään perheenjäsenenä eikä työntekijänä. Äiti kiittää aina kun siivoan lasten lelut tai syötän pienimmäistä. Hän pitää myös huolta siitä, että saan aikaa itsellenikin, eräänäkin päivänä hän komensi minua, että nyt menet rentoutumaan! Hän tuli myöhemmin vielä tarkistamaan, että oikeasti rentoudun enkä siivoa tai pänttää italiaa. :D "Good, I'm happy", hän sanoi kun näki minut lukemassa sohvalla. Minulla oli onnea että löysin tällaisen isäntäperheen, en ole tuntenut itseäni ulkopuoliseksi hetkeäkään, en vaikka ymmärrän vielä aika vähän italiaa.

Siellä ne vuoret näkyy!

Matkan varrella oli ihana talo <3

Tässä vähän isompi vuoristokylä, taitaa olla Ravascletto jos en väärin muista. Tänne ajamme joka päivä ostamaan tuoretta leipää ja juustoa.

Maisemaa isäntäperheeni vuoristoasunnon pihalta :)

Ja lisää maisemaa..

Tiistaina 24.7. kävimme sievässä pienessä puistossa, joka sijaitsee Ravascletto-kylässä, alhaalla laaksossa. Kävelin läpi pienen kylän, joka talvisin täyttyy
laskettelemaan tulleista lomalaisista. Menemme kuulema jonain päivänä hiihtohissillä ylös vuoren huipulle, siellä on varmasti mahtavat maisemat. :)

Keskiviikkona 25.7. lähdimme puolen päivän aikaan ajamaan kohti pientä kylää (jonka nimeä en muista). Menimme puistoon ja söimme lounasta puiston vieressä olevassa
pienessä ravintolassa. Tilasin risottoa ja yllätyin, kun eteeni tuotiin pannukakun näköinen annos, jonka päällä oli paistettuja vihanneksia. Risotto oli "pannukakun" sisällä ja kuori oli tehty jostain juustontapaisesta. Syötyämme kävelimme puiston ympäri, jonka jälkeen menimme lähellä olevan kuivuneen joenuoman luo ja kahlasimme pienessä purossa.

Tie puistoon

Pieni ravintola puistossa

Ruoka-annokseni

Torstaina 25.7: Lähdimme aamiaisen jälkeen ajamaan Itävaltaan, jonka raja on noin 30 kilometrin päässä asuinpaikastamme. Rajan ylitettyämme ajoimme erään pienemmän
vuoren huipulle, missä oli kaunis ravintolaksi muutettu maalaistalo latoineen ja omenatarhoineen. Söimme puutarhassa, mistä avautui henkeäsalpaavan kauniit maisemat alas laaksoon. Kaikki ravintolassa tarjotut ruuat olivat paikallisista raaka-aineista tehty. Söin ensimmäistä kertaa elämässäni raviolia, nämä olivat paljon isompia kuin Italiassa näkemäni. Ravioli on eräänlainen "pastapyörykkä", jonka sisällä on jotain täytettä, tässä tapauksessa maustettua perunasosetta. Jälkiruoaksi söin struudelia kermavaahdon kera (tuli heti mieleen yksi kohtaus Kunniattomista Paskiaisista). Lounaan jälkeen kävimme muutamassa kaupassa, jonka jälkeen lähdimme takaisin Italiaan. Menimme Ravasclettoon, sillä vanhimmalla lapsella oli ratsastustunti läheisellä maatilalla. Maatilalla oli aivan syötävän suloinen pikku vuohi, oli pakko ottaa siitä monta kuvaa. :D

Tälläset maisemat Itävallan puolella :)

Oikealla näkyy osa maalaisravintolaa, jossa söimme. Tällaisista paikoista minä tykkään!

Söimme ravintolan puutarhassa (ei varmaan tarvitse selittää syytä..)

Ravioliannokseni

Ruokailun lomassa piti vähän räpsiä kuvia..

Omnomnom struudelia..<3

<3

Sunnuntaina 28.7: Aamulla oli aikainen herätys, sillä klo 10 alkoi läheisessä kylässä patikkamatka luolaan. Harmi kun opas puhui italiaa jollain paikallisella murteella, joten en ymmärtänyt paljoa, vain sanoja sieltä täältä, mutta onneksi perheeni isä tulkkasi. Patikoimme ylös jyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, sain katsoa tarkaan mihin jalkani laskin ihan senkin takia että räpsin kuvia uutukaisella puhelimellani, jota en todellakaan halunnut tiputtaa vuoren rinteeltä alas. :P
Oppaamme kertoi, että ensimmäisen maailmansodan aikaan italialaiset sotilaat olivat kulkeneet samaa polkua mennäkseen rintamalle. Joihinkin suuriin kiviin polun varrella olivat sotilaat kaivertaneet nimiään, ja suojaisiin kallioihin oli hakattu bunkkereita. Saavuttuamme luolalle kallioseinämissä näkyi sotilaiden käyttämiä ampuma-aukkoja. Luolan sisäänkäynti oli hyvin kätketty, sitä ei olisi ilman oppaan apua huomannut, se oli kapea, vain kaksi ihmistä mahtui siitä läpi yhtä aikaa. Luolan "eteinen" oli niin pieni, että suurin osa retkeläisitä joutui odottaamaan ulkona sillä aikaa kun yksi kerrallaan kiipesimme pieniä tikkaita ylös luolan muihin osiin. Osa luolasta oli luonnollisesti muodostunutta ja osa sotilaiden muovaamia, kuten portaat ja kapeat käytävät ampuma-aukkojen luo. Ajatella millaista elämää sotilaat ovat luolassa viettäneet! En kadehdi heitä ollenkaan. Puoli tuntia ahtaissa, kosteissa ja pimeissä käytävissä riitti minulle, kauhistuttaa ajatella että jotkut ovat joutuneet nukkumaan siellä!

HUHHUH en kyllä enää ikinä tee näin pitkiä blogipostauksia. :D